Mahotonta menoa!

Nonni. Tuntuu mahtavalta olla jatkossa neljännen (4.) liven jälkeen! Ennenkuin alan kertomaan omia tuntemuksia STAGE-taipaleesta, haluun kiittää IHAN KAIKKIA jotka on a) äänestäny Cynkkaria b) ollut tukena reissun aikana. On aivan ihanaa huomata, kuinka moni välittää meidän porukasta täysillä!

Muistan, kun näin ekan kerran STAGEn mainoksen teeveestä. Ajattelin heti, että ''HEI! Cynkkarilta löytyis varmaan innostusta tähän hommaan!''. Otin STAGEsta selvää hieman enemmän, ja seuraavana päivänä koulussa kerroinki siitä muutamille. Itelle tuli yllätyksenä se, että moni rinnasti sen heti samantien Suomen Idolsiin, X-factoriin ja Talenttiin. Hassua, että ennakkoluuloista huolimatta meidän omaa musikaalia Forest Campia on työstetty helmikuusta tähän päivään asti. Paljon on keretty kokea: tuskaa, hassuja juttuja, riitoja, empatiaa ja mahtavaa ryhmässä pelaamista. Kaikki me ollaan opittu, että vaikka niitä ylämäkiä tulee ja todella paljon, niin ylämäen jälkeen seuraa aina alamäki. Jokainen meistä on kasvanu henkisesti ja meidän STAGE-porukka on mulle ku toinen perhe täynnä veljiä ja siskoja. Me ollaan niin paljon yhdessä, oon saanu tutustua aivan ihaniin persooniin ja jos en nää meidän porukkaa 24 tuntiin niin ikävä iskee. Ajatus siitä, että STAGE loppuu kauhistuttaa, koska elämä on pyöriny muutaman kuukauden ajan sen ympärillä todella tiiviisti. Iskee varmaan jonkinlainen tyhjiö elämään? Kuka tietää!

Sen lisäks, että CYG on tosi tiivis porukka, ollaan heitetty läpyskää myös muiden koulujen kanssa. STAGEn huono puoli on se, että siitä putoo kouluja, mikä tarkottaa sitä, että niitä ihania tyyppejä muista kouluista ei ehkä nää pitkään aikaan. Jos multa kysytään, niin aion ainakin olla yhteyksissä uusiin tuttaviin ja aion myös nähdä niitä sitten kun tää kiireinen elämäntyyli vähän rauhottuu! Se on niin ihana tunne, kun bäkstagella voi jammailla kaikkien kanssa ihan huolettomasti! Koulujen välinen kilpailu on todella hyväntuulista eikä siellä vedetä viivaa lattiaan noi on vihollisia niille ei puhuta-periaatteella. Ei todellakaan! STAGEn ansiosta oon saanut melekosen läjän uusia ihania tuttuja, kavereita ja ystäviä joista oon yhtä onnellinen kun Granlundin ilmaveivistä. Keskiviikkoisin liven jälkeen, kun pitäis lähtee studiolta, sitä vaan kummasti yrittää pitkittää lähtöä tuusailemalla kaikkea epäollennaista (esim. haahuilemalla pitkin studiota ''etsien jotakin''). Ei sieltä halua lähteä, koska viikko on ainakin mulle aika pitkä aika odottaa seuraavaa STAGE-reissua.

Viime livestä voin valottaa pikkusen kulissien takaa: Vaikka mulle sattukin pieni äksident, mulle tuli niiiiin hyvä fiilari siitä, että porukka tsemppas mua vaikka kuinka kauan aikaa, roudas mulle jääpalapussia, särkylääkettä, nenäliinaa ja ruokaa, piti mua kädestä kiinni ja lohdutteli eli piti huolta kaikin puolin. Porukalla tarkoitan siis meidän omaa STAGE-jengiä, muita STAGE-kouluja, puvustajia meikkaajia hiuksienlaittajia, kaikenmaailman assistentteja, Marcoa, opettajia ja Arjaa. Ootte kaikki ihan lempparia!

Kilpailu kiristyy, aikataulu tiukkenee ja deadline tulee aina vaan nopeemmin vastaan. Jäljellä on enää VAAN kolme (3) koulua, ja musta tuntuu et kuka tahansa meistä voi pudota. Tässä ei nyt veikkailut auta, sen näkee sitten ensi viikolla ketkä jää vielä stagelle! Vaikka ei päästäiskään finaaliin......ei se ees harmittais niin paljoa. Meitsillä on ollu törkeen kivaa ja en kyllä vaihtais päivääkään pois!

Päätän meikän vetistelyt tähän, mutta jos TE siellä näytön toisella puolella haluutte vetistellä ja vielä hyvästä syystä, niin katsokaa http://www.nelonen.fi/ohjelmat/stage/ohjelman-etusivu tuolta koulujen 4. kohtaukset!

Terkuin,
 Mimi :---)

Young Folks

Jos joku olis kertonut mulle pari vuotta sitten, että tuun laulamaan, tanssimaan ja näyttelemään Nelosen suorissa lähetyksissä, olisin nauranut päin naamaa ja todennut että älä nyt hulluja puhu. En olis vielä yläasteella voinut kuvitellakaan rohkenevani laulamaan sooloa tv-kameroiden eessä, mutta never say never... Ja lopulta jännitys live-lähetyksissä ei ookaan ollu lähellekään niin paha mitä aluks pelkäsin! Kaiken kaikkiaan oon ihan äärettömän ylpeä kaikista Cynkkarin - ja muidenkin koulujen - esiintyjistä. On jo saavutus itessään nousta sinne lavalle, etenkin kun suurimmalla osalla meistä ei oo mitään vastaavaa aiempaa kokemusta!

Musta tuntuu, etten vielä voi ihan tietääkään miten mahtava juttu stage on mulle ollut. Jo nyt huomaan, et oon kehittynyt ihan älyttömästi monessa asiassa ja saanut itsevarmuutta saavikaupalla lisää. Tällasta kokemusta ja siitä saatavia hyötyjä ei voi ostaa rahalla, joten olo on jokseenkin tällanen koko ajan: :)))))))))))))))))) Jatkuvan pienen paineen alla työskentely ja tuntemattomien ihmisten eessä esiintyminen on pakottanut mut ylittämään itteni päivä toisensa jälkeen, ja siihen haluun jatkossakin elämässä pyrkiä koko ajan! Yks ihan upeimmista asioista koko Stagessa on ollut tunnelma live-päivinä studiolla. Tuntuu mielettömältä huomata, että ympäri Suomea löytyy niin monia samanhenkisiä ihmisiä - jotka kaiken lisäks on paljastunut älyttömän kivoiksi tyypeiksi! Koska live-esityksiä varten tehty työ on hoidettu jo edellisen viikon aikana koululla, voi lähetyspäivänä lähinnä tutustua uusiin ihmisiin, saada kavereita muista kouluista ja pitää hauskaa yhdessä. Musta olis mahtavaa nähä muiden koulujen porukkaa vielä myöhemminki ja uskon, et varmasti joitain tuun näkemäänkin! Varmaa on ainakin se, että jos en ite oo Peacockin lavalla tänä kesänä, niin vähintäänkin katsomosta mun voi bongata, voitti sit mikä koulu tahansa.

Mun mielestä Cynkkarin vahvuutena on ainakin, et jokainen seisoo 100% Forest Campin takana ja ollaan ylpeitä kaikesta mitä saadaan aikaan. Kaikki meijän porukassa on aika vahvoja persoonia, mut yhteisen päämäärän vuoksi ollaan onnistuttu tekemään tosi hyvin yhteistyötä ja kompromissejakin. Seurauksena on, että välillä melkein hävettää miten vähän ehin nykyään nähä ketään muita läheisiä. Lähes jokapäivänen treenaaminen ja kaks Helsinki-päivää viikossa imee voimat aika loppuun, ja valitettavan usein niinä harvoina vapaahetkinä tekee mieli vaan tulla kotisohvalle makoilemaan ja olla tekemättä mitään. Ja treenien ulkopuolellakin stagejutut pyörii päässä 24/7. Onneks mulla on maailman ihanin lähipiiri, joka kannustaa ja ymmärtää, että tää on se mitä rakastan tehdä. Täytyy toivoo, et myös opettajat ymmärtää esimerkiks sen, että pääsen tässä jaksossa enkun tunneille tasan 1h viikossa.......:D

Tällä hetkellä ootan et päästäis taas Helsinkiin, mutta samaan aikaan pelkään etten ehi saada itteeni kuntoon siihen mennessä. Yskä, nuha, kurkkukipu, väsymys, vetämätön olo ym. ihanuudet lisää jännitystä ens lähetykseen, enkä oo ainoo joka näiden kanssa joutuu taistelemaan. Nyt ois melkolailla huonoin mahollinen aika menettää ääni tai tulla kuumeeseen, joten koitan pysytellä kiltisti kotona lauantain (vapaa)illan katellen Topi ja Tessu-leffaa telkkarista ja juoden jotain kuumia lääkelitkuja... Kevät on paha ajankohta tällaselle ohjelmalle, kun puolet porukasta on flunssassa ja toinen puoli kärsii allergiaoireista. Enivei hyvä fiilis silti! Vaikka TV-esiintyminen on aika kaukana glamourista, on se silti ihan hitsin kivaa. Ja kyllähän se aika luksusta on, kun kerran viikossa saa ammattilaisten hoitaman meikin ja hiukset! Myös puvustajat on hirmu kivoja tyyppejä, samoin Marco on ihana, Arjasta puhumattakaan!

Ennen kun rupeen luettelemaan kaikki kivat ihmiset (mikkien laittajat on muuten hauskoja myös!) niin ehkä parempi lopettaa. Toivottavasti jaksaisitte äänestää ja auttaa meijät jatkoon, siitä maksimisuuri kiitollisuus <3 Tänä keväänä ei oo tarvinnut ainoastaan unelmoida elämää, vaan oon päässyt oikeasti elämään unelmaani!

-Venla-

Sä lähet vaan huutaa sen!

Voi pojat ja tytöt kanssa. On ollu semmosta menoa tässä siitä lähtien kun suorat alko et alta pois. Toista kertaa päästiin jatkoon mikä on ihan mieletöntä! Aina on tottunut kattomaan telkkarista kun ne jännittää muissa TV-ohjelmissa että pääseekö jatkoon, ja oon AINA miettinyt että tietääköhän ne etukäteen ne tulokset. Sitte nyt on itse samassa tilanteessa eikä niitä tuloksia TODELLAKAAN tiedä etukäteen! Ekalla pudotuskerralla mulla oli aika varma fiilis, kun oltiin saatu niin hyvää palautetta ja omastakin mielestä kohtaus meni nii hyvin ettei olisi ollu ees häpeä pudota. Mut kolmosen jälkeen oli jotenkin semmonen jännittävä olo, kun seiso siinä lavalla. En muistanu koko vedosta mitään ja oli samalla huono olo ja pyörrytti ja oli vessa hätä ja sattu päähän jalkaan ja taskuunkin. Puristin Kallen kädestä varmaan tunnon pois, ja Juuson kylkikin sai kyytiä (EI KYYTIÄ!). SE TUNNE kun kuulee ’’Cygnaeuksen lukio’’ OIKEIN lausuttuna Ellenin suusta. Ei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa, taitaa tulla molempia.

Mulla on tosi hyvä fiilis meidän työstä ja panoksesta. Oon ite aina haaveillu suurista lavoista, en ehkä niinkään siitä julkisuudesta ja kuuluisuudesta vaan siitä että ihmiset näkee että nautin lavalla olosta. Mahtavinta on positiivinen palaute mitä tulee läheisiltä ennen lähetystä, ja tuntemattomilta sen jälkeen. Musta tultiin ottamaan eilen kuvia ja pienet tytöt tuli kehumaan lauluääntäkin! Siinä tulee niin jotenkin pieni olo ja arvostettu myöskin, kun ihan tuiki tuntemattomat on niin ihania ja ystävällisiä, ja ne tulee vilpittömästi kertomaan kohteliaisuuksia. Sitten ultimatesuperparas fiilis on se, ettei tarvitse hävetä meidän kohtauksia. En ikinä oo miettiny et ’’ei tää oo kyllä tarpeeksi hyvä’’ tai että ’’vitsi kun meidän olis pitäny tehä noin’’. Meidän kohtaukset on IHAN meidän näköisiä, ja ne paranee kerta kerralta. On niin uskomattoman ihanaa miettiä ensviikon suoraa lähetystä, kun tiedän jo nyt että meillä on mielettömät kohtaukset. Ja kaikki on täysillä mukana eikä kukaan oo ylimielinen ja kaikki on kaikkien kavereita ja jos joku kaatuu tai tippuu nii 15 ihmistä on valmiita nostamaan sen ylös.

Mun piti kirjottaa semmonen rakentava, miinuksia ja plussia täynnä oleva teksti, mut oon niin iloinen elämästä ja stagesta ja kavereista ja huomisista stagen allasbileistä ja koulukiertueista (ja ehkä tätä intoo lisää huomiset 18v synttäritkin..) ettei multa luonnistu ne kritiikkijutut.  Haluaisin ja toivon ja uskonkin, että meidän tekemisestä välittyy positiivisuus, se ettei me pidetä itteemme muita parempina, vaan USKOTAAN tekemiseemme ja luotetaan siihen että ollaan oikeesti hyviä. Tehdään kaikki 100% ja suorassa lisätään siihen 250%. Stage on tuonu ihania uusia kavereita ja studioille on ihana mennä ja halata vastustajia ja kilpailijoita, eikä saa enkä haluakkaan ajatella että ne on kilpailijoita ja niitä pitäis katsoa kulmat kurtussa koska ne on mahtavia kavereita ja ihania.

 

Olin aikeissa lopettaa tän tekstin jo tonne mutta taas tuli STAGE ylistystä, joten nyt lopetan.

Never regret anything that once made you smile, se on mun motto ja tiedän että tää prokkis saa mut hymyilemään vielä tuhansien vuosienkin päästä!

KAKSI ERILAISTA HELSINGIN REISSUA

MIKÄ FIILIS!

Ekasta suorasta lähetyksestä on nyt kotiuduttu takaisin JyVÄÄÄSkyLÄÄÄN, ja mua ärsyttää kun en osaa ilmaista innostustani tän blogin kautta tarpeeksi hyvin!! Parhaiten noita kahta mahtavaa Helsingissä vietettyä päivää kuvaa yksi sana: HYMY.

Tiistai lähti mukavasti käyntiin ku lurautettiin ykköskohtaus aulassa koko koululle, ja sitten nokka kohti Helsinkiä ja ekaa suoraa. Meidän pienessä 20 hengen minibussissa oli tiivis tunnelma, mutta se ei tuntunut haittaavan. Kaikkien 16 esiintyjän, kahden opettajan ja yhden mediatiimiläisen naamat oikein hehku ilosta, jännityksestä ja innostuksesta! Tiistai menikin studiolle saavuttua yhdessä hujauksessa omaa kohtausta harjoitellessa ja TYKin treenejä seuraillessa, ja kohta olikin aika lähteä viemään kamoja hotellille ja MÄKKIIN (<3)! Vedettiin taas meijän überhienot I<3CYG -paidat niskaan ja metroon. Mäkkiruokaa vedettiin sitten napaan luvattoman isot määrät (ja vielä koulun piikkiin!) ja sitten nukkumaan.

Keskiviikkoaamuna sitten aloitettiin päivä SAIRAAN HYVÄLLÄ BUFFETAAMUPALALLA, ja eikun studiolle. Nyt nähtiin ekaa kertaa muutkin koulut! Hassuahan se oli, kun kahden ekan jakson kisakatsomoissa oltiin niitä ihmisiä nähty, mutta nyt oltiin oikeesti niiden kanssa siellä värikkäällä backstagella ja hiuksissa ja maskissa. Koko päivä tuntui kestävän ihan sairaan kauan, kun odottelua tuli pakosti aika paljon kun siellä studion pienissä tiloissa hääräs ympäriinsä ehkä parisataa ihmistä. JA SIELLÄ OLI MUUTEN KUUMA. Mutta voi sitä mahtavuutta kun ooteltiin kenraalin alkua backstagella, ja jutskailtiin muitten koulujen kaa! Tuntui, että mihin tahansa kävelee niin joka paikasta kuulee kun meidän ”murretta” pilkataan. Mitä murretta? Kenraalin jälkeen sitten kuvailtiin vähän puffeja ja muuta, ja voi huhhuh. Kaikki, jotka on joskus ollu teatterilavalla, tietää miten kuuma siellä on. Nyt mieti se kuumuus, lisää vierellesi 99 muuta ihmistä ja kerro valojen määrä ja kuumuus viidelläkymmenellä, ja kuvittele tanssivasi ja hyppiväsi samalla. No, eipä ainakaan palellu.

Nyt vielä lyhyt hehkutus siitä suorasta. Kuvittelin jotenkin että se olis sairaan pelottavaa laulaa ja tanssia ison liveyleisön ja telkkarikameroitten edessä. Loppujen lopuks, kun live alkoi ja astuin lavalle niin en miettiny mitään muuta kun sitä että en halua pois täältä. Jännitystä oli vähän ilmassa vielä backstagella, mutta sitten kun tuli meijän vuoro mennä lavalle vetää ykköskohtaus, saman tien kun astuin lavalle niin se oli poissa. Ja sen näki muidenkin naamasta, että ME KUULUTAAN TÄNNE. Ykköskohtaus vedettiin mielettömällä tunteella ja kuitenkin sopivan rennosti. Palautteestakin oltiin ihan sairaan tyytyväisiä, ja kun astu lavalta takas backstagelle, niin ainut ajatus oli, että TOI OLI NIIN KIVAA, haluun tehdä tätä aina!

Nyt on pari päivää väsyttänyt niin paljon että huhhuh. Hyvällä fiiliksellä lähdetään kuitenkin kohti toista suoraa, kovaa treeniä ja sopivasti kivaa, eiks je! Pakko vielä sanoa, että oon vaan niin ylpee meijän stageperheestä. Oon oikeesti maailman onnellisin ihminen, kun saan olla osa tätä porukkaa ja tätä juttua. Oon saanu parissa kuukaudessa 6 veljeä ja 9 siskoa lisää (Mira jos luet tätä nii oot silti edelleen mun lempparisisko, älä ota nokkiis ;)!

Kaikille muille haluun sanoa, että me eletään nyt meijän unelmaa. Ja te ootte niitä, jotka auttaa meitä eteenpäin. Joten nyt sitä puhelinta soimaan ja tekstareita lähettelemään! Me annetaan kaikkemme, pallo on teillä! Äänestäkää siis meidät jatkoon:
soita 0700-79243 (0,99 eur + pvm/puhelu)
lähetä viesti 3 numeroon 17224 (0,95 eur/viesti)

Pus!

Roosa

 ***

Ankaraa fanitusta @ Stage studios

Päivää oli odotettu ja valmisteltu kauan -tai no, banderollien maali oli varmaan just ja just kuivunut.. mutta sitten se päivä vaan tuli! Urhea neljäntoista (tai jotain sinne päin) hengen fanijoukko aloitti taipaleensa Jyväskylän Matkakeskukselta keskiviikkona 27.4.2011 klo 12:45. Jo matkan alussa taisi unohtua, että kyseessä ei ole tilausajobussi vaan semmoinen yleinen… Toivottavasti kanssamatkustajat ainoastaan nauttivat terveellisen ruokavideon kuvauksista ja autonrekkariräpistä…

Helsingin metrossa viimeisillekin alkoi vähitellen valjeta minne me oikeasti ollaan menossa! Stagen ekaan suoraan lähetykseen! Siis LIVElähetykseen, vautsi vau!! Sitten me oltiinkin jo siellä ja sitten se alkoi ja huhhuhu! Okei, yritän kirjoittaa selkeästi. Olen vaan vieläkin vähän turhan täpinöissäni.

Ei varmaan tarvitse kertoa, että Cynkkari veti aivan älyttömän hyvin. Harkitsen vahvasti ”Se fiilis kun Cynkkari tulee lavalle”-sivun tekemistä sinne Cool likes-paikkaan, tai jonnekin. Siitä varmaan nimittäin tykkäisi moni. Se tunne oli lähes sanoinkuvaamaton! Siinä tunteessa on ainakin iloa, ylpeyttä ja jännitystä. Meillä oli huippufiilis yleisössä mutta niin oli myös lavalla, cynkkarilaisten onnenhymyt eivät hyytyneet kertaakaan!

Muita kouluja en saata unohtaa, ei ole todellakaan mitään heikkoja vastassa. Ainakin itse yllätyin valtavasti muiden musikaalien tasosta, ne oli KAIKKI mun mielestä melkoisen näyttäviä ja omanlaisiaan!

Päivä vaati pyllylihaksia, koska bussissa, metrossa, mäkissä, ja lähetyksessä piti vaan istua! Me ei SAATU nousta studiolla seisomaan, koska sijoituimme jonkun kamerarakennelman alapuolelle, ja meidän isot banderollit ei päässeet oikeuksiinsa. Myöhemmin ne pääsee, kun Cynkkarin istumapaikka vaihtuu, jee. Kaikesta tästä pakaralihastreenistä huolimatta lähden ehdottomasti vielä uudestaan Helsinkiin, jos tilaisuus tulee, vaikka matkoihin meneekin melkein kaksi kertaa kauemmin kuin paikan päällä olemiseen. Mutta ne tunnit paikan päällä on huikeita!

 toivoo Saara, käsi(s)tiimin sekä urhean fanijoukon edustaja.