Tiedättekö tunteen?

Tiiättekö sen tunteen, kun menee teatteriin katsomaan musikaalia ja jossain vaiheessa katsoo sitä meininkiä lavalla ja miettii ”tuolla mäkin joskus haluan olla”? Ai ette? No, mulle tämä tunne on tullut harvinaisen tutuksi. Työ teatterissa ja varsinkin musikaaleissa on ollut mulle unelma jo vuosia. Ja yksi ilta tajusin, että näin Stagen myötä mähän periaatteessa elän unelmaani.

No joojoo, eihän tämä nyt aivan sitä päällimmäistä haavekuvaani vastannut (Kansallisteatterin suuri näyttämö, minä siellä kohtalokkaassa naispääroolissa Elizana tai Mariana, vastanäyttelijänä Johnny Depp tai vastaava...), mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa yhtään. Ei sitä moni tämän ikäinen saa olla mukana tekemässä musikaalia Arja Korisevan tai Marco Bjurströmin kanssa, joka vielä näytetään suorana yhdeltä Suomen suurimmista TV-kanavista.

Lisäksi Stagen kautta oon oppinut ihan hurjasti musikaalin tekemisestä ja yllättynyt siitä, miten paljon sitoutumista tämä vaatii. Harkat ovat pitkiä, eikä niistä voikaan jäädä pois sen takia, että väsyttää tai olisi kokeisiin lukemista. Mutta on tämä kaikki ollut myös sen kaiken kovan työn arvoista. Niinkuin varmaan noista aikaisemmista blogiteksteistä olettekin päätelleet, meillä on ryhmähenki todella korkealla. Meijän porukassa jokainen saa äänensä kuuluviin ja oon myös yhtenä porukan kuopuksista niin iloinen siitä, että muu jengi, joka oli jo ennestään aika tuttua toisilleen, otti meidän ykköset ilomielin joukkoon.

Jännitys kasvaa entisestään. Vaikee käsittää, minne ne kaikki päivät ovat näin nopeasti menneet. Tuntuu kuin vasta viime viikolla olisi ollut se raastava helmikuun 22. päivä ja karsinnat koulun joukkueeseen...nyt kun kirjoitan tätä, ensimmäiseen suoraan lähetykseen on enää viisi päivää jäljellä (!!). Huh-huh.

Jätetäänpä siis se viitteellinen suurproggis kansallisteatterissa vähän pidemmälle tulevaisuuteen, ja hoidetaan tää Stage nyt eka alta pois ;)


-Sonja